Eilen olisi ollut vaikka mitä menoa, mutta pää pisti hanttiin. Migreeni ei totellut lääkkeitä, joten tulikin rauhallinen koti-ilta. Päänsäryn kanssa on oppinut elämään, se ei ole kovin iso juttu. Pahinta on se kaikki muu: silmän tarkennuksen häiriöt, tasapaino-ongelmat, hajujen ja äänten vahvistuminen ja pahimpana kaikesta yleinen tyhmyys. Vain yhden kerran puoli päätä on ollut puutuneena, niin ettei puhuminen meinannut onnistua. Kertaakaan en ole joutunut käymään sairaalassa, onneksi, pari ystävää joutuu joka kohtauksesta. Mutta minulla episodit venyvät helposti pitkiksi, kolme viikkoa on ennätys yhteen menoon joko samaa tai useaa perättäistä. Olin parikymppinen, tein mitä pystyin ja toivoin kovasti, että kuolisin pois. Keväisin auringon paistaessa hangille muutama kuukausi on tuskaa ja usein pitää kulkea aurinkolasit päällä sisälläkin.
Neurologin kanssa on katsottu hyvät kohtauslääkkeet ja aina välillä käytän estolääkityksenä betasalpaajia. Epilepsialääkkeitä on tarjottu, mutta en halua. Riittävän ajoissa saatuna iso kuppi vahvaa kahvia ja 800mg ibuprofeiinia toimii myös kohtuullisen hyvin ja kahviaddiktina se on ensimmäinen yritykseni. Puhtaaseen särkykohtaukseen se on todella tehokas apu. Pitkittyneisiin aurallisiin kohtauksiin ei tunnu auttavan oikein mikään.
Ensimmäisen kohtaukseni muistan viisivuotiaana: olin illalla leikkimässä nukeilla, äiti sanoi käyvänsä kerrosta alempana naapurissa viemässä lehden ja ettei viivy kauan. Leikki alkoi tuntua tyhmältä, sitten koti alkoi häiritä ja sammutin kaikki valot, menin sängyn päälle ja peitin yölampunkin paidalla ja yritin lueskella akuankkoja hämärässä. Sitten alkoi sattua ja vain kuolasin vasten tyynyä, kunnes äiti palasi kotiin. Lääkäriperheen lapsena, jossa molemmilla vanhemmilla on migreeni, olen ollut onnekas, minua on hoidettu. Sääliksi käy niitä kaikkia muita, joille sanotaan, että ota buranaa, kyllä se siitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti