Huonotkin päivät talteen

Kun on kivaa, on kiva kirjoittaa. Aina ei ole kivaa ja siis juuri nyt on kaikkea muuta kuin kivaa. Elämä on sitä itseään, kuumaa ja höyryävää, ja kaveritkin ymmärtävät ihan väärin, jos edes yrittävät ymmärtää.

Olen oman pääni kanssa pärjännyt 24 vuotta. Tein itse 14-vuotiaana diagnoosin masennuksesta, hoidin sitä ja pidin itseäni niskasta kiinni ja tein elämän koreografiaa muiden liikkeitä matkien. Kirjoitin tavallista nuorempana, sain useammankin opiskelupaikan ja olin töissä. Lääkäriin menin vasta 30-vuotiaana, kun työuupumus iski. Silleen, että tauti on varmasti kroonistunut ja sen kanssa pitää sitten sitkeillä loppuelämäkin. Ei mitään uutta, sitähän tässä on kohta 10 vuotta tehty. Välillä lääkityksen kanssa ja välillä ilman. Turvaverkkoja ja -suunnitelmia on jokaisen elämänalan hallitsemiseksi.

Rutiineja vihaavalle ihmiselle aikataulutettu elämä on myrkkyä. Onneksi pidän itsestäni ja oma pääni on sellaisenaan ihan hauskaa viihdykettä. Ne muut ihmiset ovat se ongelma yrittäessään muuttaa minua.

Ja yhä vielä pidän ihmisistä ja varsinkin niistä kullanarvoisista olkapäistä, joita vasten saa nojata ja niistä käsistä, jotka ovat olleet ja ovat apuna.

Mitä sitä onkaan tullut tehtyä?

Elämän absurdius iski taas: eläinlääkäri tenttaa minua irc-keskustelussa termeistä ja tekniikoista vuosien takaisesta koe-eläimen operoinnista ja samanaikaisesti lääkäri haukkuu minua puhelimessa automekaanikontaidoista. Se auto muuten käynnistyi.