C'est une pipe

Aina joskus muistan, että minulla on myös tupakoijan identiteetti ja poltan. Ihan puhtaasti vain maun vuoksi. Lopetin tupakoinnin kerrasta parin askin päivävauhdista oman maukkaan savukemerkkini kadottua myynnistä.

Mielijohteesta katsastin taas tarjolla olevan tupakkatarjonnan ja poltin kaikkia tarpeeksi vahvoja savukkemerkkejä. Jokainen oli tyrmistyttävän huonolaatuista ja pahanmakuista tupakkaa. Makuvaihtoehdoista löytyi palavaa pahvia ja kärventyvää muovia, kaikki olivat kuivia ja väljähtäneen oloisia. Naminami. Stockmannilla myytävä Prince oli sentään polttamiskelpoista, mutta ei lähellekään hyvää.

Ostin siis pienen sievän piipun ja löysin herkullisia piipputupakoita useampaakin merkkiä. Satunnaiseen käyttöön riittää yksi hellästi hoidettu piippu, ahkera tupakoija tarvitsisi useamman.

Miksi hyvää on niin vaikea löytää oli kyse ruoasta, nautintoaineista tai ihan mistä tahansa? Eivätkö ihmiset enää tunnista laatua ja osaa vaatia?

Mitäs sitten?

Jotain nyt täytyisi keksiä, mutta kun mitään ei halua ja mikään ei huvita. Pitää kai haluta taas, että haluaisi edes jotakin.

Mikään ei vie sitä pois

Kaipauksen, kaihon ja syvän ikävän kokemus on suloinen, viiltävä kipu syvällä sisällä. Tunnelma voi olla toiveikas ja jännitys kohoava. Kaipaus tuntuu hyvältä. Toivottomana kaipaus on ontoksi kalvavaa ja viiltävää kipua. Se ei ole miellyttävää, vaikka itse tuntemus on samanlainen ruumiillisesti. Ehkä joskus on hyvä pitää yllä väärää toivoa.

Hopotihoi

On erityisen hieno tunne ratsastaa rauhallinen maastolenkki itse kasvattamallaan ja opettamallaan hevosella.

Tärinä päällä

Vieroitus etenee annosten harventamisella. Edellinen fiksi viisi päivää sitten ja nyt on itkun ja sitä seuraavan apatian vuoro. Elämästään voi tehdä myös vaikeaa, mutta en valitsisi toisin.