maanantai 25. lokakuuta 2010

Kipu

Minulla oli hetki onnellisuutta ja toivoa. Menetin kummatkin ja onnellisuuden ja toivon lisäksi minulta katosi niin paljon muutakin. Tahto tehdä asioita, halu, kaipaus, kaikki postiviiviset tunteet. Ne ovat olemassa, mutta jotta eivät tuottaisi kipua, ne ovat haudattuna jonnekin. Tärkein työni on tällä hetkellä haluta edes jotain. Löytää joku asia, jolla on väliä.

Krooniseen, toistuvaan masennukseen kuuluu mielialojen vaihtelun lisäksi toivottomuus, normaalien ilon ja hyvänolontunteiden ja motivaation puuttuminen. Miksi tehdä mitään, koska millään ei ole väliä? Järkiminä pystyy kyllä hyvin käsittelemään tämän vahingollisuuden, mutta motivaatiot asioiden tekemiseksi on tunneminän asioita ja siitä luntusta ei ole pariin kuukauteen kuulunut mitään.

Arjen sietämätön keveys

Minun valintani elämälle on ollut maalaiselamä eläimineen. Niiden kanssa on niin helppo puhua ja on vain hyvä olla. Maalla mukaan kuitenkin tulevat naapurit, muut hevosharrastajat ja yritystoiminnan kyseessäollen myös asiakkaat. Minun pitä todeta, että en ole erityisen asiakasmyönteinen. Ratsastamaan oppivan ihmisen pitää ymmärtää opiselevansa vierasta kieltä, kulttuuria ja lajia. Niille, jotka odottavat hevosen toimivan annetuilla merkeillä ja sietävänsä työhön kuuluvaa epämiellyttävyyttä tietyn määrän tunteja päivässä. Minä sanon, että ihmisen sinä ymmärtävämpänä osapuolena pitää kokea se epämiellyttävyys ja hevosen tarjota sen mukana koettuja elämyksiä.

Elämänsä ensimmäistä kerta hevosista mitään tietämäntön ihminen on puolessa tunnissa kentällä opastettuna valmist reipastempoiseen maastoratsastukseen kaikissa askellajeissa. Myönnän toki, että kyseessä oli lahjakas ihminen. Mutta ratsastuksessa on kyse kommunikaatiosta. Osaatko kertoa hevoselle, että tänään tehdään näin, vai opetanko vuosia oikeita asioita, kunnes selkärangasta alkaa löytyä asennetta. Valinta on ihmisen ja jokainen oppii eri tavalla. Asenne ei tarkoita julmuutta ja kiukkua. Päättäväisyys ja oman arvon ymmärtäminen ovat avainasemassa.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Hevonen, joka hihitti

Monella on rahaa, mutta harvalla on hyvä hevonen. Minulla oli molempia, mutta hevonen on yhtä kestävä kuin jalkansa ja joskus on aika päästää irti. Tapahtuma oli nopea ja nyt hevosen jalat ovat kepeät kuin joskus nuorena tai mihin kukin haluaakaan uskoa.

Isolla hevosella on paljon historiaa. Monella tallilla sitä muistetaan hieman pelonsekaisella kunnioituksella, mutta täällä se oli leppoisa setämies. Tallille tullessaan ja ensimmäistä kertaa laumaan päästessään seuraili vuosikasta shettispoikaa hymistellen, että mitäs kivaa tänään tehdään.

Olihan se ilkikurinen ja tiesi, että ei ison miehen tarvitse mitä tahansa sietää, mutta jekuttamalla sen kanssa pärjäsi aina. Säikähtäessään se teki kuin sarjakuvissa ja hyppäsi silmät pullistuen ilmaan ja tuli alas jalat levällää, parikymmentä senttiä matalampana. Vinkeä kokemus olla selässä silloin.

Ja se hihittely... Heinäpelleteistä tehtyä puuroa jaettaessa tyytyväinen hörähtely oli mielihyvästä kimeää: "Ihihihihih-hii" ja ovenraosta piti ilmoittaa kavereille, että täällä saatiin jo: "Ihihihihih-hii!"