lauantai 31. tammikuuta 2009

Soitin, josta pitää tai jota inhoaa

Minä viheltelen joskus huuliharpulla. Se on venyvä vehje osaavissa käsissä, jollaisiksi omiani en laske. Mutta ihan musiikkitohtorintasoisia soittajia löytyy Suomesta: Helsingin Sanomien artikkeli huuliharppuyhtye Svängistä vuodelta 2005. Artikkelin ilmestymisen jälkeen Kyhälä on jo tohtoroitunut eli kriitikon painajainen on toteutunut.
Myöhempi lisäys: ääninäyte YouTubessa

Mutta harppu ja blues kuuluvat yhteen, vaikka toki sillä muutakin musiikkia voi soittaa kuten Bob Dylan vahvasti todisti.

perjantai 30. tammikuuta 2009

Keirsey-persoonallisuus

Vai että INFP? Englanninkielinen testi. Edellisellä kerralla se oli INTJ. Niin se ihminen muuttuu maailmansa mukana.

Myöhempi lisäys: On se joskus ollut ENTJ:kin eli kertooko testi ihmisen muutoksesta vai ihmisen minäkuvan muutoksesta?

Vielä myöhempi lisäys: Keirsey-termeissä siis Healer (INFP), Mastermind (INTJ) ja Field Marshall (ENTJ) ja niidenhän ei pitäisi muuttua ajan myötä.

Arjen ääniä - Yöhuhkain

Tammikuu on lopuillaan ja kevät alkanut. Tasainen, kuuden sekunnin välein toistuva huu-huu tarkoittaa, että naapurimetsän huuhkaja on sillä tuulella.

torstai 29. tammikuuta 2009

Sana- vai vauhtisokea?

Tietokoneella kirjoittaessani teen huomattavasti enemmän kirjoitusvirheitä. Huolimattomuutta kirjoittaessa eli kahden konsonantin tai vokaalin sijasta tulee vain yksi, vierekkäiset kirjaimet vaihtavat paikkaa tai sormet ovat näppäimistöllä yhden merkin pielessä. Ruudulta lukiessani kuitenkaan en näe niitä samantien. Miksi? Ajatus, tai mikälie vastaava tajunnanvirta, ei näitä merkintöjä ajatuksella kirjoiteta, vie eteenpäin, sen sanoin minkä kirjoitin ja luen sen kuten ajattelin.

Erilaiset virheet löytyvät tekstin vanhetessa. Yhdellä merkillä pielessä olevat samantien kappaleen ulkonäköä tarkastellessa, liian vähät tai monet kirjaimet päivän parin viiveellä ja useimmat kielioppivirheet sä-passiivia lukuunottamatta ensimmäisen kerran ajatuksella itse lukien.

Kirjoitan myös lyijykynällä paperille ja olen paljon huolellisempi, teksti on ajatellumpaa ja virheettömämpää, koska itse kirjoittaminen vaatii keskittymistä koko keholla. Kirjoittamisesta tulee nautinto H-kovuisen kynän liukuessa A5-kokoisen vihon paperilla. Pieni rahina korvissa, paperin tuntu kynän läpi ja vihon muoto käsissä ovat osa kirjoittamista. Tietokoneen näytölle kirjoitettaessa ainoa ilo on välillä liu'uttaa sormenpäitä näppäimistöllä ja se on niin kovin vähän.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Ostin hyvän levyn

Cantata Sangui julkaisi eilen levyn ja se on hyvä. Levyllä on pelottava nimi On Rituals and Correspondence in Constructed Realities ja musiikki kutittaa usean aistin kautta. Vain se harmittaa, että sitä on vaikea ostaa lahjaksi. Sen kuitenkin ostavat jo kaikki ne, joille sen haluaisi antaa.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Kirjan voi aloittaa väärällä jalalla

Ystävätär lainasi kuuminta hottia olevaa fantasiaa pari kirjaa. Tai ehkä jo vähän haalentunutta, mutta silti mielenkiintoista: Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-saagan pari ensimmäistä osaa. Luin sata sivua ja olin kovasti pettynyt. Romanssin esitteleminen kolmenkymmenen ensimmäisen sivun aikana ennenkuin toiminta ja juonittelu käynnistyy ei tunnu kivalta.

Vedin siis henkeä, pistin kirjan pois ja totesin, että sarjaa on suositellut riittävän moni riittävän selväpäinen eli sille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Viikkasin ennakkoluuloni huolella ja aloitin alusta. Romanssin alun siemeniä kylvettäessä hengittelin hetken rauhoittavasti ja jatkoin lukemista, kuudennenkymmenen sivun kohdalla olin taas kiinnostunut ja edellisellä yrityksellä saavuttamastani sadasta sivusta pidemmälle päästyäni olin myyty.

Onnellisen lapsuuden salaisuus, toinen versio

Lapsena vaikutusmahdollisuutesi ovat rajalliset. Eniten vapauksia saat tottelemalla kiltisti ja saavuttamalla luottamusta. Et ole vielä tarpeeksi vanha ymmärtääksesi valtapelien päämääriä, mutta muiden käytöstä tarkkailemalla erotat käskijät ja käskettävät. Suoriin kysymyksiin tulee vastaukseksi vaivautunutta naurua tai pään silitystä. Etkä ole enää se suloinen lapsi, joka kuulee asioita muiden keskustellessa.

lauantai 24. tammikuuta 2009

Onnellisen lapsuuden salaisuus

Lapsuus oli enimmäkseen kivaa aikaa. En ollut ruoan suhteen nirso, joten taisteluita ei tullut lautasten tyhjentämisestä. Olin hymyileväinen ja iloinen, aikuiten mieleen pikkuvanhana ja näsäviisaana. Toisten lasten mieleen siksi, että minusta oli tärkeää, että jos minulla oli karkkia, siitä jaettiin muillekin. Olin aina ilolla lähdössä kauppaan, asioille, sukulaisiin ja osasin istua käskettäessä paikoillani ja vain katsella ympärilleni. Tällaisia epämääräisä tapahtumamuistoja minulla on jo siltä ajalta kun vielä asuimme Helsingissä. Muistan minua ja veljeäni hoitaneen nuoren tytön ja joitain yhdessä leikittyjä leikkejä. Joitain vahvasti pelottavia asioita, kuten lehmän näkemisen mummolassa tai miten kotipihalla putosin naamalleni kuralätäkköön, ja miten vahtimassa ollut isoveljeni yritti saada minut lopettamaan parkumista.

Ollessani kaksivuotias muutimme Tampereelle. Äiti kävi vielä Helsingissä töissä ja isä oli enimmäkseen Tampereella. Hoitotäti ensimmäiseksi vuodeksi löytyi samasta talosta ja oli niin kiva, etten kaivannut leikkikavereita. Täti muutti melko pian pois, mutta toisessa rapussa taas oli perhepäivähoitaja, jonka ryhmään mahtui. Näiden lasten kanssa olin viidenteen ikävuoteen asti, kunnes taas vaihdoimme asuntoa ja uuden talon alakerrasta löytyi kotiäiti, joka otti hoitoonsa. En muista muiden hoitolasten nimiä, mutta muistan asiat, joita he tekivät ja leikit joita leikittiin.

En koskaan erottanut ihmisiä toisitaan, vaan aina luin muista ihmisistä miten heihin pitäisi suhtautua. Äidillä esimerkiksi oli 10 sisarusta ja osalla lapsia, osalla ei. Olin hämmentävän vanha ennekuin opin tunnistamaan kuka on sukulainen ja kuka on vain tuttava. Olin siis kiltin ystävällinen kaikille varmuuden vuoksi.

Mummolassa alun lehmäkauhuni muuttui eläintenhoitoinnostukseksi ja opin mielestäni hyväksi eläintenkäsittelijäksi.

Eli kaiken kaikkiaan vietin oikein onnellisen tasapainoisen lapsuuden rakastettuna, erityisenä ylpeyden aiheena vanhemmilleni, että pärjäsin ikäistäni paremmin erilaisissa älyä vaativissa päättelytehtävissä. Vastapainoksi tälle idyllille nuoruusvuodet sitten olivatkin aika painajaista.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Pienet sammakot niin lystikkäitä on

Satu kertoo kahdesta tytöstä, jotka palkkioksi töistään noidalle saivat kaksi lahjaa. Toinen puhuessaan tiputteli kultarahoja, toinen sammakoita. Minä olen varmaan suoraan alenevassa polvessa tuon sammakkotytön jälkeläisiä. Eilen onnistuneesti sanoin kaikille keskustelukumppaneilleni juuri niitä vääriä asioita ja tilanteissa, joita ei edes anteeksipyytämisellä korjaa.

Ennen päivänlaskua ei voi

Ihana valo. Kamala valo.

Maassa on lunta ja päivä on alkanut pidentyä. Ulkotyöntekijänä vaikutuksen tuntee. Hevosiltakin alkoi karva vaihtumaan viikko joulun jälkeen, ovat varmasti ihan kesäkarvassa loppukevään pakkasissa. Huono puoli on silmien valoarkuus. Ulkona ei haluaisi olla päivällä, räntäisenäkin päivänä silmiä häikäisee. Onneksi on aurinkolasit omilla vahvuuksilla.

torstai 15. tammikuuta 2009

Arjen ääniä - maailman kaunein ääni

Hevosen heinän syönti on minun mielestäni kauneinta, sellainen tasainen rouskutus: rous-rous-rous. Välillä sen keskeyttää puhahdus ja lurpsahtavat äänet jonkun työntäessä päänsä ämpäriin ja juodessa. Yhtä rauhoittava kuin kissan kehräys. Siihen liittyy myös hevosen haju.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Isona minusta tulee monsteri

Niin työlästä on potkia tutkainta vastaan...

Huomaan aina ihmiseksikasvamisen välitilinpäätöksissä olevani lähempänä sitä, millaiseksi en haluaisi tulla. Olen ottanut vaarin raamatullisesta neljännestä käskystä eli huomioin perintö- ja ympäristötekijöiden osuuden prosessissa ja olen yleisesti ottaen ihan tyytyväinen itseeni. Vaativa persoonallisuus ja suurpiirteinen luonne ovat kuitenkin kuin öljyä ja vettä samassa astiassa. Lisätään vielä nopeat hoksottimet sekä heikko impulssikontrolli... ja sitten hämmennetään huolella. Ainakin kanssaihmisiä.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Kahvia, enemmän kahvia



Haluan kahvini kuten huumorini, mustana ja väkevänä. Mutta söpöillä kissoilla on taipumus luikerrella takakautta huomioon.

Olen ensimmäisen kofeiinin yliannostukseni saanut kaksivuotiaana. Kiipesin tuolin avulla tiskipöydälle ja join äidin kylmän teekupillisen kahvia. Muistan miten piti hieman suunnitella saadakseni lastenvahtina olleen tätini harhautettua ja miten tyytyväinen olin onnistuttuani. Sitä en onneksi kovin hyvin muista, miten olin tärissyt ja ollut pahoinvoiva jälkikäteen.

Alle kouluikäisenä muistan olleeni isotätini kanssa ompeluseuroissa ja kotiinpalatessani saanut läksytystä siitä, ettei kahvia saa juoda viittä kuppia vaikka tarjottaisiin.

Olen siis pienestä pitäen tiennyt mitä haluan nautintoaineekseni.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Leluja lapselle: kieli on ihmisen tärkein leikkikalu.

Viime syksynä innostuin Rubystä (ohjelmointikieli), mikä oli Perlin ohjelmoimisen jälkeen hyvin helppoa ja jotenkin siistimpää. Nyt on sitten luonnollisten ja luonnottomien kielten vuoro. Lojban vie ainakin mukanan, toivottavasti jaksan innostua niin pitkään, että opin sen kunnolla. Oikeiden kielten kanssa yritän saada vähän sanasto- ja kielioppiharjoituksia tehtyä. Vielä en ole päättänyt tyytyisikö vain ruotsin, englannin ja venäjän parantamiseen, vai häröäisikö myös niiden kielten pariin, josta osaan vain alkeiden alkeet (saksa, ranska, puola ja saamen kieli).

coi rodo

roda melbi ki'e .i xirma dirba mi .i mi cinynei

Keinokielen keinoin

Selailin eilen verkkolähteitä lojban-kielestä. Pari tuttua aikoo lukea sitä kurssin yliopistolla ja olen puolisilmällä seuraillut sen järjestäytymistä. Kiva idea, kiehtoo. Olin aikonut opiskella joskus esperantoa, mutta tuo lojban saattaisi olla vielä vinkeämpää. Ja toisin kuin haltiakieli tai klingon, sillä on ehkä joskus jotain hyötykäyttöäkin. Se on huolella suunniteltu loogiseksi, jäsentyväksi, kulttuurineutraaliksi ja ajateltu myös ihmisten ja tietokoneiden vuorovaikutuksen helpottuvan yksikäsitteisyydestä. Koska se on vailla historiaa, sen oppiminen on kuin opettelisi pelisääntöjä ulkomuistiin ja sitten soveltaisi niitä. Katsotaan lähteekö sujumaan.

mi'e .IO,an. .i mi gasnu ma .i mi kurji xirma .i le mi xirma melbi
Nimeni on Joanna Mitä minä teen? Hoidan hevosia. Heoseni ovat kauniita.

Toivottavasti en murhannut kieltä ja kielioppia kovin pahasti, pitää tarkistaa myöhemmin taitojen lisääntyessä. Ja en muuten ole löytänyt kieltä, joka antaisi mielikuvitukselle niin paljon virikkeitä yleensä kahdenkeskeisen intiimien suhteiden alueella, tai siis kieli antaa määrittelyt kokonaisille joukoille, yksittäisille tapahtumille, kuka tekee kenelle mitä ja miten. Mitä se kertoo kielen kehittäjistä? Vai kertooko se jotain kielen opiskelijasta?

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Migreeni on paha trippi

Eilen olisi ollut vaikka mitä menoa, mutta pää pisti hanttiin. Migreeni ei totellut lääkkeitä, joten tulikin rauhallinen koti-ilta. Päänsäryn kanssa on oppinut elämään, se ei ole kovin iso juttu. Pahinta on se kaikki muu: silmän tarkennuksen häiriöt, tasapaino-ongelmat, hajujen ja äänten vahvistuminen ja pahimpana kaikesta yleinen tyhmyys. Vain yhden kerran puoli päätä on ollut puutuneena, niin ettei puhuminen meinannut onnistua. Kertaakaan en ole joutunut käymään sairaalassa, onneksi, pari ystävää joutuu joka kohtauksesta. Mutta minulla episodit venyvät helposti pitkiksi, kolme viikkoa on ennätys yhteen menoon joko samaa tai useaa perättäistä. Olin parikymppinen, tein mitä pystyin ja toivoin kovasti, että kuolisin pois. Keväisin auringon paistaessa hangille muutama kuukausi on tuskaa ja usein pitää kulkea aurinkolasit päällä sisälläkin.

Neurologin kanssa on katsottu hyvät kohtauslääkkeet ja aina välillä käytän estolääkityksenä betasalpaajia. Epilepsialääkkeitä on tarjottu, mutta en halua. Riittävän ajoissa saatuna iso kuppi vahvaa kahvia ja 800mg ibuprofeiinia toimii myös kohtuullisen hyvin ja kahviaddiktina se on ensimmäinen yritykseni. Puhtaaseen särkykohtaukseen se on todella tehokas apu. Pitkittyneisiin aurallisiin kohtauksiin ei tunnu auttavan oikein mikään.

Ensimmäisen kohtaukseni muistan viisivuotiaana: olin illalla leikkimässä nukeilla, äiti sanoi käyvänsä kerrosta alempana naapurissa viemässä lehden ja ettei viivy kauan. Leikki alkoi tuntua tyhmältä, sitten koti alkoi häiritä ja sammutin kaikki valot, menin sängyn päälle ja peitin yölampunkin paidalla ja yritin lueskella akuankkoja hämärässä. Sitten alkoi sattua ja vain kuolasin vasten tyynyä, kunnes äiti palasi kotiin. Lääkäriperheen lapsena, jossa molemmilla vanhemmilla on migreeni, olen ollut onnekas, minua on hoidettu. Sääliksi käy niitä kaikkia muita, joille sanotaan, että ota buranaa, kyllä se siitä.

tiistai 6. tammikuuta 2009

maanantai 5. tammikuuta 2009

Sinne minne nenä vie

Enkä tähän ikään mennessä ole oppinut, ettei sitä joka paikkaan pidä viedä. Elän hajujen maailmassa, muistoni ovat hajustettuja. Minä haistan ja maistan ihmiset isossakin ihmisjoukossa. Eläinyksilöilläkin on omat hajunsa ja tunnistan omien eläinteni hajun. Luonnolliset hajut kuten hiki tai naapurin lannanlevitys pellolle ovat ihan okei, jotkin kukkivat kukat kuten tuomenkukat ja useimmat keinotekoiset hajusteet taas tekevät pään kipeäksi. Aistien ylikuormitusta epäilen.

Mutta sillä nenällä on hyvin vahva vaikutus siihen, miten suhtaudun ihmisiin. Hyväntuoksuiset ihmiset ovat miellyttäviä ja joskus nenään osuu todella herkullinen tuoksu... ja minä ihastun. Enkä ole oppinut miten nenän saisi unohtamaan. Enkä muista että olisin kertaakaan arvioinut nenälläni väärin.

Kaksi kertaa olen kiroillut, että muuten täydellinen, fiksu ystävä osoittaa kiinnostusta ja elämäntilanteeseenkin sopisi seurustelu, mutta oma nenä ei anna siunaustaan. Nämä eivät ole siis olleet pahanhajuisia ihmisiä, päinvastoin, haju vain ei ole ollut oikea.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Arjen ääniä - itkevät puutarhaletkut

Vesiletkut olivat tyhjennyksestä huolimatta jäätyneet ja ennen vesiastioiden täyttämistä ne piti sulattaa. Istahdin hetkeksi lukemaa kirjaa ja havahduin itkuun: jään muodostuminen letkuissa oli luonut paineistettuja ilmataskuja ja letkun lämmitenssä ilma pääsi pakoon pieninä nyyhkäyksinä ja pitkinä valituksina. Ääni kuulosti pieneltä kissalta tai vaimeasti seinän takaa kuuluvalta lapsen iltkulta.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Pakonomaista lukemista

Minun on vaikea vain istua paikallani ja ajatella. Jos haluan ajatella tai edes vain puhua puhelimessa, minä raapustelen: sanoja, piirroksia, kuvioita, listoja... Mutta jos istahdan paikalleni ja en tee mitään, alan hakea silmilläni luettavaa tekstiä. Aamiaispöydässä luin teini-iässä maitotölkkiä tai muropakettia, koska äiti ei antanut tuoda kirjoja pöytään. Niinä päivinä, joina koulu alkoi äidin töihinlähtöä myöhemmin, toin sen kirjan pöytään ja yleensä unohduin lukemaan ja myöhästyin. Koska äiti ei halunnut tai jaksanut lukea satuja, niin hän opetti minut lukemaan neljävuotiaana. Velipoika taas oppi ihan opettamatta vielä nuorempana.

Ensin luin lastenkirjoja ja sarjakuvia, sitten nuorten seikkailukirjoja ja sainkin aika nopeasti kiinni kahdeksan vuotta vanhemman veljeni. En kauheasti huolestunut, jos en jotain kirjaa ihan ymmärtänyt, irtonaiset palaset loksahtelivat paikoilleen taas muita kirjoja lukemalla. Jo kodin kirjahyllyissä oli paljon hyviä kirjoja ja kirjastossa hiivin aika varhaisessa vaiheessa aikuisten osastolle.

Muutamaa hassua poikkeusta lukuunottamatta en osaa jättää kirjaa kesken. Hammasta purren luen loppuun asti toki pikalukien ja sivuja harppoen. Lojuva lehti on pakko vähintäänkin selata läpi, jonkun toisen kesken oleva kirja pitää varastaa. Ja jos kirja olisi pakko lukea, sitä ei edes aloiteta. Olen koulussa useammankin kirjallisuusanalyysin kirjoittanut kirjasta, jota en ole edes avannut, vieläpä hyvillä arvosanoilla. Koulun jälkeen hyvällä mielellä kyllä lukenut nekin.

Siinä tulee hyväksi, mitä tekee. Olen todella nopea lukija, mutta vain suomeksi ja olen herkkä tyyliseikoille, kirjoitusvirheille ja vielä haluan nopeasti luettavat kirjat isolla, ystävällisellä fontilla. Kaikkia kirjoja en edes halua lukea nopeasti. Vaikuttavia ajatuksia sisältävät ja mielenmyllerrystä aiheuttavat kirjat pitää lukea hitaasti nauttien.

torstai 1. tammikuuta 2009

Musiikista raskaammalla jalalla

Ennen tapasin sanoa, ettei hyvä hevibändi tarvitse kuin basson ja rummut. Ikää ja ymmärrystä tuli lisää, ja nyt kuulen kaiken osana kokonaisuutta. Erityisesti arvostan hyviä kitaristeja. Ennen myös hyvän keikan määritelmä oli, että yskin basson tahdissa.

Musiikki ohittaa tietoiset ajatukset ja menee selkärankaan. En kuuntele taustamusiikkia, vaan mielummin istun hiljaisuudessa.

Hyvät elokuvat eivät maailmasta katoa

Huonoja on joskus vähän vaikeampi löytää, vaikka niillä olisi kulttimaine. Onneksi on www.badmovies.org. Sielläkään ei ole kaikkea, mutta Meet the Feebles, Attack of the Killer Toamtoes, the Evil Dead ja The Terror of Tiny Town (1938 B&W western kääpiönäyttelijölillä).

Hyvää Uutta alkanutta Vuotta!

Teen perinteisen uudenvuodenlupaukseni: en lupaa mitään.

Olkoon tämä vuosi suotuisa. Lisääntyköön ymmärrys taas vuodella, mutta sydän pysyköön ikuisesti nuorena.