Minun lempikirjani on ...

Joku erehtyi kysymään, mikä on minun lempikirjani. Sitä ei ole. Minulla ei ole vain yhtä kirjasuosikkia, mutta minulla on vaihtuva suosikkikirjailija ja monta kirjallisuudenlajia, joista pidän. Tieteiskirjallisuus ja fantasia ensimmäisinä ja tärkeimpinä, salapoliisiromaanit viihteenä ja melkein kaikki muu kirjallisuus käy paitsi huono romantiikka.

Scifi-fantasia oli lempeä ensimmäisestä kirjasta lähtien. Velipoika oli lainannut Asimovin Teräsluolat kirjastosta ja otin sen käteeni etsiessäni kesälukemiseksi dekkareita. Ikääni en muista, veikkaan reippaasti alta kymmenen vuoden. Olin lukenut paljon historiallisia seikkailuromaaneja, jonkin verran suurkaupunkikuvauksia ja kaikki löytämäni salapoliisiromaanit, mutta en todellakaan tiennyt minkälaista kirjaa olin aloittamassa. Orientaatio kirjaan tapahtui hyppäyksittäin, vähän ihmetellen mitä tässä nyt oikein luetaan, ja muistan millaisen löytämisen ilon se tarjosi: melkein mikään mitä arkimaailmasta tiesi ei ollutkaan ihan samaa, koska kirjan tapahtuvat sijoittuvat tulevaisuuteen, tekniikka on edistyneempää kuin osaisi edes kuvitella ja sitten päälle tulee vielä hyvä juonikuvio murhasta ja sen selvittämisestä.

Sen verran nuori olin, etten osannut painaa mieleen kirjan nimeä tai kirjoittajaa. Meni siis pari vuotta ennenkuin eksyin kirjastossa aikuisten osastolle ja oikean hyllyn ääreen ja a:sta aloittamalla Asimov tuli vastaan aika lailla heti. Jälleennäkemisen riemu oli suuri. Kirjan outouden innoittamana luin muutkin Asimovin kirjat, jatkoin Clarkella, Heinleinillä, Lemillä, Strugatskeilla...

Nykyään pitkäkestoinen suosikkini sci-fi-kirjailijoista on Ian M. Banks. Hänen Kulttuuri-kirjoissaan maailma muuttuu, pysyy samana ja kiehtoo samalla tavalla kuin tuossa ensimmäisessä lukukokemuksessa. Moderni kohtaa vanhan ja lukijan pitäminen jännityksessä onnistuu. Luen ne lisäksi englannin kielellä ja pidän siitä miten ne on kirjoitettu. Jo pelkästään alusten nimistä riittää pohdittavaa moneen nörttikeskusteluun.

Fantasiakirjallisuus oli ihan kivaa luettavaa, mutta siihen ei liittynyt intohimoja, kasvoin satujen kautta maailmantaruihin, löysin Artturin legendan ja siitä versoavat brittiläiset nuortenfantasiakirjat. Luin vähän puolisilmällä ja vasemmalla kädellä, kunnes vastaan tuli Taru sormusten herrasta. Siitä seurasi taas uudelleen orientaatio: aikuiset kertomassa satuja! Olin toki jo lukenut tuhannen ja yhden yön tarinat, seksipitoiset sadut Decameronesta ja Leikkisistä tarinoista, mutta että aikuiset saavat ihan oikeasti vielä leikkiä ja kertoa satuja, joissa on taikuutta ja kääpiöitä, haltijoita ja ... Maailma tuntui taas kuin uudelta.

Tätä mielen nyrjäyttävää kokemusta metsästäessäni tartun yhä kaikkiin kirjoihin. Luen hyviä ja huonoja kirjoja, mutta yritän myös opetella kirjan keskeyttämistä. On kuitenkin vaikea lopettaa lukeminen kesken, vaikka kirja olisi niin huono, että tekee kipeää jatkaa.