Mummoni sai sydäninfarktin melko tarkkaan kerran vuodessa sadonkorjuun aikaan kuudenkymmenen vuoden paremmalle puolelle ehdittyään. Pulleasta emännästä tuli melkoisen kuivakka ja silti päältä kahdeksankymmenen hänellä todettiin aikuisiän diabetes. Vielä tästä muutama vuosi myöhemmin hän toipui aivoinfarktista ja kuntoutuikin niin hyväksi, että piti ihan kantaa pois navetalta töitä tekemästä. Kaikesta huolimatta hän usein risti kätensä ja kiitti Luojaa, että on terveenä saanut olla.
Tätä jo pelkän elämäntuskan kanssa käristelevä uskonnoton älykkö ei voi kuin kadehtia. Mutta kun ei pysty kykenemään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti