Tajusin juuri, että olen ajatellut väärää laitetta oman elämäni kuvaajaksi. Mielessäni on ollut puurakenteinen vuoristorata, samanlainen kuin Helsingissä Linnanmäellä. Siinä elämä on nousuja ja laskuja ja rutisten eteenpäinmenemistä ja osalla matkaa pimeän tunnelin seinäraoista vilkkuu valoa. Paljon parempi laite olisi paikallaan keinuva viikinkilaiva, jollaissa olen käynyt sekä Tampereen Särkänniemessä että Tukholman Gröna Lundissa. Huikaiseva heilahdus vapaan pudotuksen tunteen kanssa ja sama toisinpäin, uudestaan ja uudestaann kiihdyttimien lisätessä vauhtia. Yläasennossa ja pudotuksen alussa silmissä mustuu. Sitten hetkim melkein rauhallista vapaata keinumista ja sitten jarrut alkavat ottaa kiinni pysähdyttäen laitteen. Aika nousta pois.
Harrastimme teineinä rannekelipuilla uusintamatkoja samassa laitteessa, jos jonoa ei ollut. Kuinkahan kauan tätä yhtä pitkää huikaistunutta kiljahdusta jaksaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti